sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Loistavaa, hitaasti mutta varmasti! :)

Eilen oltiin Taran kanssa Pieksämäellä PPKY:n järkkäämässä Sepposen Harrin agilitykoulutuksessa. Aamusta oli ilmeisesti minulla aluksi jotenkin aivot narikassa, kun ihan idioottimaiset suunnitelmat tein joihinkin radan kohtiin. Huh, hengissä selvittiin ekasta radasta, vaikka koiran sainkin yhdessä kohtaa siten syliini, että sitten kynnettiin maata ihan yhteistuumin! Sitten vähän skarppasin ja alkoi sujuun! :)


Radat olivat sillai haasteellisia, että siellä oli jotain kohtia, mitkä oli meille aika hankalia lähinnä ainoastaan sen vuoksi, että me ollaan tosi vähän reenattu takaaleikkauksia ja oma ajoituksenikin oli niissä tosi huono. Olin turhan edellä koiraa (vaikka kuinka yritin hidastaa) ja sen vuoksi sitten oma vauhti pysähtyi ihan hetkeksi ennen estettä, minkä takia koiran hypystä tuli töksähtävä ja sitten se teki semmosen turhan kiekan hypyn toisella puolella. Niitä siis reeniin! :) Sitten myös putkiin hakuja pitää vahvistaa, että se hakisi niihin paremmin, nyt jotenki kysyi hieman voiko mennä, voiko mennä, ja sitten mentiin! Haluan, että se sinkoaa sinne samantien. Sinänsä kyllä hyvä, Tara ei ikinä väärille esteille karkaile, mutta irtoaa kuitenkin suhteellisen hyvin, ja tuo putkiin irtoominen on ihan vaan parin vahvistuksen takana - niin putkihullu se on aiemmin ollut.

Sit uutena juttuna - tai lähinnä uutena terminä - harjoteltiin slalomeja neljällä vierekkäisellä hypyllä. Ekat slalomit sujui hyvin, mutta vikat oli hankalampia. Tarkoituksena oli, etten jätä koiralle yhtään turhia tiloja, vaan sen on pakko tulla siivekkeitä hipoen ilman turhia kaarroksia. Ja hienosti meni! Toisin päin (koira oikealla puolella) oli vaikeempi, mutta niitä reeniin kans!

Sit A-esteellä todettiin, että ylösmenokontaktit on PAKKO ottaa, nimittäin samantien alkoi hirmuinen loikkiminen, kun ei niitä ottanut, ja sitten jotenki vauhti A:lle oli kamala ja alastulotkin oli ihan pielessä! Joten ylösmenot taas kehiin - kyllä se koira jaksaa sinne ylös könytä jotenki vaikka pysäyttäisikin, muuten menee ihan pieleen nuo kontaktit. Ja sitten ku vaadin pysäytyksen ylösmenolle - volá, mun tyttö! :)
Koulutus oli oikein mieluinen ja siitä jäi hyvin ajateltavaa jatkon kannalle! Onneksi päästiin mukaan! ISO kiitos Harrille! :)

Sitten tänään reenattiin Taran kans aamulla agilitya ja reenissä oli välistävetoja, takaahyppyjä ja slalomeja! Eli kaikkea tarpeellista! Itse kun ohjasin tarpeeksi tiukasti niin koira meni tosi tosi hienosti!

Sitten harjoteltiin radan vierellä oloa, ku muut suoritti rataa. Aluksi oli ihan kuumana, mutta pikkuhiljaa rauhottui ja lopulta pystyi olemaan jo ihan rauhassa. Parit hankalat jutut tuli, mutta silloin palautin vain Taran ruotuun ja sitten oli taas kunnolla. Pikku hiljaa tämä alkaa edistymään. Tara tahtoisi räyhätä radalla oleville koirille ja koirille jotka tulee häkin lähelle tai muuten vain liian lähelle, mutta niitä en salli ja nämä on alkaneet jäädä jo vähän vähemmälle. Kyllä se siitä ku kärsivällinen on!

AI VITSIT! Meinas unohtua, että KPSH:n tilaamat kaaret keppeihin oli tullut eli verkot kepeistä veks ja kaaret tilalle. Tuntui, että ne sopi Taralle paremmin! Niillä siis jatketaan keskiviikkona :)


Rokin kanssa sitten käytiin tokossa. Ja Tara lähti myös mukaan! :) Roki oli mulla autossa ja sitten vain reenin ajaksi toin sisälle. Otettiin liike / max2 kerrallaan ja sitten taas autoon. Rokilla ensin luoksepäästävyys. Se meni ihan moitteetta, kontaktireeniä vaan lisää entisestään - sitä ei voi koskaan reenata lisää. Sitten otettiin luoksetulo. Ensin paikallaan istumista ja sitten eteentuloja ja sitten lopuksi vauhtiluoksetulo. Nekin meni tosi hienosti! :) Sitten vähän paikallamakuuta, häiriökontaktireenejä ja ihan pientä seuraamista. Mä olin tosi ylpee pojasta, tuo reenitapa toimii paljon paremmin! Tosi hyvä vire ja intoa vaikka muille jakaa!

Tarahan ei mihinkään tokoryhmään kuulu - mutta ajattelin, että joku voisi jeesata Taran luoksepäästävyydessä. Tanja jo auttoi siinä aamulla ja sitten illalla otettiin sitä lisää. Eilen myös siellä Pieksämäellä Harri, Elsa ja Outi otti Taran kanssa luoksepäästävyyden. Illalla otin patukkapalkan sillain, että leikittiin sitten ihan kunnolla joka kerran jälkeen. Aamulla vain tiputin sille kainalosta patukan, mutta toi leikkiminen on parempi. -> kontakti entistä parempi! :) Pienesti välillä on silitetty rinnasta, mutta kyllä useimmiten vain tultu seisomaan siihen lähelle ja Taran pitää pysyä vain kontaktissa.

Sit otettiin kanssa luoksetulo samoilla tavoilla ku Rokilla (10-suorituksia!). Sit seuraamisissa koira vinku! MRRR!! harjotuslistalle hiljasuutta eli lyhyitä seuraamisreenejä! Sitten paikallamakuussa vinkuminen jatkui, joten niissä otettiin aivan minimini lyhyitä aikoja, jolloin pysyi hiljaa. Tästä lähdetään etenemään jatkossa ja opetan koiralle aivan eri viretilan (tai ainakin yritän) niin tuohon paikallamakuuseen, jotta jatkossa Tara makaisi paikallamakuussa levollisena ja rauhallisena, kuitenkaan lössähtämättä.

Jeejee! Pitkästä aikaa molempien koirien kanssa meni ihan tajuttoman hyvin! Ei nyt tietenkään valmiita liikkeitä juuri otettu, mutta ihan mielettömän upeasti pikkuosat onnistui ja niistähän tämä loppukokonaisuus reenataan! :)

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Ratareeniä kisatyyliin ja tokoilua

En oo jaksanut kirjottaa vähään aikaan blogiin, niin nämä löpinät on periaatteessa sunnuntain ja maanantain juttuja. Nyt oon kamalassa flunssassa niin koirat on ihan kotiaktivoinnilla ja pikapissatuksilla. Antti onneks lähtee kohta niitten kanssa juoksulenkille. :)

Sunnuntaina kävin Taran kanssa aamusta agilityreeneissä. Meille oli ennakkoon lähetetty ratapiirustus, joka sitten rakennettiin hieman soveltaen, mutta kutakuinkin tuollain minkälainen tuo ratapiirustus tuossa on - ja sitten se mentiin kisatyyliin yhdellä suorituskerralla läpi.

Sovellukset mitä radalla oli, oli se, että me mentiin vasemmanpuoleiset verkkokepit, A:n alastulo oli aika lailla samalla tasolla 6-hypyn oikeanpuoleista siivekettä, 8-hyppy jätettiin tilaongelmien vuoksi pois, keinun ja hypyn nro 13 alareunat olivat siten, että 13 oli alempana ja hyppyjen 15 ja 16 väli oli huomattavasti pienempi.

Eka rata meni ihan suhteellisen hyvin. Käskytin tosi tiukalla ohjeella Taraa ja Marko sanoikin, että Tara kääntyy tosi hyvin. Kuitenkin ehkä juurikin tuon liian tiukan käskytyksen vuoksi Tara jonkin verran tiputteli rimoja. A:n ylösmenolla pysäytyksen jälkeen vauhti oli liian pieni ja sen vuoksi ei päässyt ylös, joten päädyin siihen, että otan ehkä vauhdin kanssa ylösmenot ja pelkille A:n alastuloille jatkossa pysäytykset. Kuitenkin pitää ohjata Tara tosi tarkkaan, ettei rupea loikkimaan. 6 ja 7 väliin tein valssin, jotta pääsen 7:n oikealle puolelle ja kympin jälkeen toinen valssi ja 11-12 väliin jaakotuksen, jotta olen radalla keinun vasemmalle puolella (kuvassa oikealla).

Toinen rata meni paremmin. Löysäsin vähän ohjausta, ja vaihtoehtoisesti koitin 6-7 väliin sylkkäriä, jolla sitten se kääntyikin renkaalle erinomaisesti! Kontaktit meni hyvin ja niille uskalti koiran jättää, jotta itse pääsi vähän etenemään. Rata meni sujuvammin ja Tara ei tiputtanut yhtään enää rimoja! :)

Tosi iloinen mieli jäi näistä reeneistä. Harmi vaan ku nyt on kipeä niin tän päivän omatoimiset jäi väliin ja niin jää myös sunnuntain reenit koska mä suuntaan Savitaipaleelle viikonlopun viettoon Antin vanhempien luokse. Roki lähtee mukaan ja Tara menee lomailemaan Pieksämäelle.

Rokin kanssa sitten käytiin sunnuntai-iltana pikapikaa omatoimitokoissa ja tosi kivasti meni. Mä painotin reeneissä lähinnä motivaatioon ja leikittiinkin aika paljon. Lisäksi otettiin hyppyä, pientä seuraamista, perusasentoa, paikallamakuuta yms. Todella tyytyväinen olin pojan keskittymiseen - hallin matto kun on ollut sille tosi mielenkiintoinen tutustuttava. Patukkapalkka oli tosi hyvä ja koira teki silti tosi keskittyneesti ja hyvin eikä kuumunut liikaa. Yleisissä ohjatuissa reeneissä on vähän se huono puoli, että koirat joutuu oottelee (mulla nyt kyl useimmiten häkissä), mutta itse tykkäsin näistä reeneistä sen vuoksi huomattavasti enemmän, että koira tosiaan työskenteli tosi hyvin ja intensiivisesti ja turhat haahuamiset jäi vähemmälle.

Kotosalla ollaan sitten harjoteltu s-m, m-s vaihteluja, perusasentoa, noutoa ja merkille menoa Taran kans. Sit Rokilla taas ihan perusjuttui, perusasentoa, noutoa yms vaihtelevalla menestyksellä. Se on niin hassu. :)

Loppuviikko meneekin tod näk parannellessa itseä. Tara lähtee kotosalle viikonlopun viettoon kun on Rokin vuoro päästä Savikseen ja Rokin kanssa sitten viikonloppuna varmaan tokoillaan kanssa urakalla. Nyt parin päivän ajan kuitenkin yritän ottaa rauhallisesti, jotta tämä olo vähän parantuisi.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Meinasi koirasta tulla rukkaset..

Aluksi kuva syyllisestä:


Ja lopuksi armoton tilitys.

Taran elämän ensimmäinen (vaikkakaan ei varmasti viimeinen, vaikka niin tekisi mieli sanoa) möllitokokoe. No puolustuksena Taralle sanon sen, että se ei tapahtumissa kamalasti ole käynyt. Ja sitten se kuumui hallin ulkopuolella ihan yli toisen koiran rähähtäessä sille ja sen jälkeen se ei siitä laskenutkaan itseään. Koira ois pitänyt viedä tässä vaiheessa autoon rauhoittumaan ja nollaamaan tilanne, mutta minäpä otin sen halliin odottamaan omaa suoritustaan ajatellen, että jos se tottuisi siinä samalla hälinään. No koirapa tuijotteli kaikkien suoritukset läpi ja kiihtymys kasvoi entisestään noutojen yms. kattomisesta.

No sitten kun tuli meidän vuoromme, Tara sai heti tosi positiivisen kuvan tuomarista juoksujentarkastuksessa. Tätä siis pitää harjoitella. Luoksepäästävyys meni ihan ok siihen asti, kunnes tuomari oli lähdössä pois ja Tara päästi pienen matalan murahduksen. Tuomari kuitenkin antoi siitä 10, mutta tuli kysymään uudelleen muiden arvostelujen jälkeen, että murahtiko se. No murahtihan se ja sit Tara vielä jotenkin paineistui tuosta, että tuomari tuli siihen seisomaan ja minä kun en ollut tilanteen tasalla niin tämähän nosti siinä metelin, että tähän on turha tulla. Koiraa poskesta kiinni ja kiepsautus istumaan, hiljeni ja sitten tuomari kysyi, että miten paikallamakuu. Minä sanoin, että siinä kyllä pysyy.

Paikallamakuussa sitten ei ollut ihan semmoinen kuin olisi normisti ollut. Koira vieläkin ihan kierroksilla äskeisestä ja käskystä valui hitaasti maahan. Puolessa välissä paikallamakuuta alkoi nuuskimaan mattoa, mikä on ollut tosi hankala alusta jo alusta asti meille (Taran agilityt pidetään samassa hallissa) ja sitten se jossain vaiheessa vaihtoi lonkka-asentoon. Lisäksi kun aika oli täysi ennakoi istumisen ja 6,5 heilahti.

Tässä vaiheessa olin, että tapan koiran. Ja aika lähelle varmaan olisin mennytkin, jos hallissa ei olisi ollut 35 ihmistä todistamassa tätä malinoisneidin kurittoman elämän päättymistä. Antti onneks otti koiran ja minä pääsin siitä kauas. Susan kanssa keskusteltuani päädyin ratkaisuun, että otan kaiken ihan reenin kannalta patukalla/namilla. Sain itseni sitten palautettua normaaliksi ja lähdettiin oman vuoron tullen kehään ilmottaen, että myö vaan reenataan.

Matto oli tosi iso häiriö silloin kun koira ei ollut käskyn alla, toisin sanoen sen saaminen irti matosta oli hankalahkoa, mutta kun sain sen kontaktiin koira teki ihan ok. Seuraamiset sekä ilman talutinta että taluttimen kanssa aika perus-Taran-seuraamista, mutta ei kuitenkaan aivan parasta. Molemmista 9, koska tuomari olisi toivonut hieman enemmän väljyyttä. Kehui kuitenkin seuraamisen suoruutta, hyvää kontaktia ja innokkuutta tekemiseen. Koira oli siis kehässä uudelleen ihan vireessä, joten sitä ei kauheasti tarvinnut tsemppailla, joten otettiin kisatyylisesti nämä seuraamiset yms suoritukset paitsi hyppy. Liikkeestä maahanmeno: seuraamisessa se hieman painoi, mikä oli vähän kummallista, maahanmeno nopea ja istuminen ihan ok. 8,5. Luoksetulo oli siitä harmillinen, ettei koira kuullut "seuraa"-käskyäni, jolla pyysin sen suoraan sivulle. Osaa se eteenkin tulla, mutta virhemahdollisuudet pienenee tässä, kun otan sen seuraa-käskyllä sivulle. No joo koira siis oli hieman epävarma luoksetulosta ja tulikin sen vuoksi vähän hölkytellen eikä täysiä kuten normaalisti. Kuitenkin sivulletulo oli hyvin suora. 9. Seisominen oli kanssa hyvä, ainut ettei istunut ekasta käskystä, kun katsoi kehän laidalle. Ja sitten estehyppy meni nollalle ku koira hyppäs takasin. Kokonaisvaikutus oli 8,5, innokas koira joka osaa liikkeet, mutta kannattaa luoksepäästävyyttä ja juoksujentarkastusta harjotella. Joo niin pitää.

Vielä kertauksena:

Luoksepäästävyys 10
Paikalla makaaminen 6,5
Seuraaminen kytkettynä 9
Seuraaminen taluttimetta 9
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 8,5
Luoksetulo 9
Seisominen seuraamisen yhteydessä 9
Estehyppy 0
Kokonaisvaikutus 8,5

Pistemäärä yht. 154, sijoitus 4.


Ja koska nyt on yön yli nukuttu ja kaikkea mietitty, miten edetään. Ensinäkin mitä jo agilityn puolesta totesin, ruetaan kiertää agilitykisoja, mutta lisänä myös match show:t ja tokokisat ja möllikisat ymsyms, jotta koira ei nostaisi itseään niin kuumaksi kaikissa tuollaisissa. Reeneissä kun se ei tuollaisia keksi. Tämmöisten harjoitusten jälkeen koira ei sitten niin herkästi ehkä kuumuisi enää kisoihin ja olisi tasaisempi tuon osalta -> ei kyttäisi kehän reunalle ja sen takia olisi epävarma käskyistä, mitä nimenomaan esiintyi esim luoksetulossa ja seisomisen istu-käskyssä. Sitten lisäksi luoksepäästävyyttä kontaktireeninä. Tässäkin Minnalta sain sellaisen vinkin, että voisi vaikka aluksi ottaa seuraamista siten, että joku vieras hivelee raipalla koiraa kokoajan seuratessa, jolloin koira voi vieraan ihmisen koskettelusta tulleen paineen purkaa seuraamiseen. Ja myöhemmin paine todennäköisesti laskee ja siten myös varmaan ihan perusluoksepäästävyys helpottuu. Mutta toki tietenkin myös monenlaisia muita luoksepäästävyyksiä harjoitellaan ihan niistä perushäiriökontakteista kaikkiin variaatioihin mitä keksii. Lisäksi juoksujentarkastus ja kaikki näyttelykopelointien harjoittelu tulee kanssa opettelulistalle.

Kun koira tottuu tuollaisiin eri tilanteisiin nuo muutkin ongelmat mitä noissa liikkeissä oli ratkeavat todennäköisesti aika itsestään. Koira osaa paikallamakuun, seisomisen, maahanmenon, luoksetulon ja seuraamisen. Niissä ei mtn ongelmaa ja kun koira on rentoutunut se tekee entistä paremmin ne. Hyppyä pitää opetella, sitä se ei muistanut.

Monet sanoi, että Tara osasi ja kyllähän se osaa. Vielä paremminkin normaalisti. Ulkokisat olisivat olleet paljon helpommat. Seuraavan kerran möllikisoissa minulla on tarkoitus palkata sitä sekä juoksuntarkastuksessa ja myös luoksepäästävyydessä, siinä on kuitenkin vain yhden kerroin eikä möllitokoissa ole mtn väliä pistemäärillä. Uskon, että seuraavat kisat menee jo paljon paremmin.

Kohta tuon neidin kanssa pitäisi lähteä agilityreeneihin. Meillä on tosi kivan näköinen ratareeni täksi päiväksi ja sitten illalla on Rokin omatoimi tokotreenit hallilla kanssa ja niihin aion kanssa kovasti panostaa. Hyppyä opetellaan ja sitten ehkä jotain muuta. Nouto olisi tänään omatoimireenien aiheena myös, mutta se on meillä vasta ihan kotiharjotteluasteella.

Rokillekin olen kovasti suunnitellut oman reeniohjelman tekemistä, koska Taralla se on kovasti motivoinut opettelemaan juttuja.

Vaikka eilinen päivä kuulostikin varmaan monen mielestä aivan kaaokselta, oli siinä loppupeleissä paljon hyvääkin. Vaikkei Tara tehnyt ihan parastaan noissa yksilöliikkeissäkään, sen seuraaminen oli monen mieleen oikein hyvää ja liikkeet sujuivat. Itse tiedän, että koira on opetettu paremmin ja osaa siis vielä entistäkin paremmin tehdä, joten omaan ja Antin silmään näkyi kyllä, että ei nyt ihan kaikkein parastaan anna. Tara kesti kuitenkin hyvin palkkaamattomuutta ja vire pysyi suorituksissa hyvänä. Hallissa ei tokoa oltu ennen reenattu ja matto oli tosiaan hankala, tämmöistä häiriötä ei ulkokokeissa ole.


Ai niin. Ja ihan lopuksi vielä. Annetaan belgianpaimenkoira narttu 3v. hyvään kotiin. (tai vähän huonompaankin kunhan nyt siitä eroon pääsis...)

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Kyllä sieltä laatikosta teräviäkin veitsiä löytyy!!

JESJESJESJESJEEEE!!!! Roki yllätti mut totaalisesti jo eilen ja tänään uudelleen!!! Se meidän noutoa silmällä pitäen tehty patukkaharjoitus on tehonnut!! Siinä Roki on oppinut rauha-sanan, jolla patukkaa kannetaan hyvällä otteella.




Eilen sitten otin Taralla pitoharjoituksia eri tavaroilla (se jopa itekseen haki vessasta pyykkikorin päälle jääneen hiuskamman ja istui sitten topakkana mun takana olkkarin lattialla pitäen kampaa hienosti ku koneella tein juttuja! Antti tuli sitten kysyy, että miksi tytöllä on kampa suussa:D) Mut joo pointtiin. Rokilla sitten otin kanssa eri tavaroilla kahdesti noutoharjoituksen saman tien Taran jälkeen. Tara siis piti ensin, Roki sitten. Ja molemmilla kerroilla poika piti NIIN hienosti sitä!! :)

Sitten tänään otin taas, nyt vuorostaan Taralla Pepin vanhalla noutokapulalla ja sitten tunnarikapulalla pitoharjoituksen. Sitten Rokilla ja TAAS!! Se on selkeästi oppinut rauha-sanan merkityksen, koska kun se kantoi palloaan, jota tykkää mälvätä tajuttomasti, niin se kun taas mälväs sitä, sanoin rauha -> piti hyvin. Sitten vapautuksen jälkeen alko taas mälväys. Toistin jutun ja taas sama. :) Muutenkin ollaan Taran kanssa katsottu, että mälvääminen on selkeästi vähentynyt muutenkin. :)

Ja eilen Antti just leperteli Rokille, että "Vaikka et sinä ehkä se laatikon terävin veitsi olekaan, kyllä susta ihan hieno koira tulee!" JA PAH sanon minä! Roki on loistava!! :)

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Tokoilua ja agiliitoa - ja ihania tyttöjä...

Elämä pääsi taas normi urilleen ja reenit on taas jatkuneet. Taran kanssa jätin mölliagit väliin, kun kepit ei ollut valmiit (kaikkea muuta!) ja mulla oli lauantai-aamusta Pepin hautajaiset niin niidenkin takia fiilis ei ollut mikään kaikkein paras. Kuitenkin kävin talkoissa tuolla kisoissa ja tuli taas hyviä juttuja bongailtua muitten ratatyöskentelystä. :)

Taralle tein kunnon suunnitelman, miten edetään tokojen kanssa. Joka päivälle 3-5 juttua, mitä reenataan ja mihin painotan. Viikon päästä teen seuraavan viikon ohjelman ja sitten katson taaksepäin, miten tuo tokoilu on edistynyt. Edistystä on kyl tapahtunut. Yks päivä täs tehtiin koko ALO-liikkeet putkeen läpi Antin toimiessa liikkeenohjaajana. (tosin ilman hyppyä) Tyttö jaksoi hyvin koko pätkän palkkaamatta. Luoksepäästävyys ok. Paikallamakuussa jostain syystä ei menny ekalla käskyllä maahan eikä noussu ekalla käskyllä. Liikkeestä jäävät ihan ok, mutta nopeutta reenattiin niihin jälkikäteen entisestään. Luoksetulo ok samoin seuraamiset. Ihan tyytyväinen sinänsä olin, nyt ollaan opeteltu entisestään noita jääviä liikkeitä ja nopeita maahanmenoja ja niistä nousemisia. Näyttäisi olevan ihan hyvällä mallilla. Lisäksi paikallamakuureeniä ollaan tehty myös makkaroidulla matolla, eli matto on tiputeltu täyteen makkaroita ja silti pitäisi paikallamakuu rauhassa suorittaa. Möllitokojen hallin matto on nimittäin kamala, ku sielä on kaiken maailman hajut ja herkut kylvetty ympäriinsä..

Ja vielä pitää kehua! Tara on vähentänyt piippaamista reilusti!! :)

Tänä aamuna otettiin myös s-m, m-s vaihtoja ja nekin alkaa sujua oikein nätisti. :)

Agilitypuolella tosiaan möllit jäi väliin, mutta sunnuntaina käytiin Markon reeneissä, jossa taas tosi hyviä juttuja opettelussa! Ensinäkin opeteltiin saksalaista ja merkkaamista. Tosi hyvin meni! :) Sitten keskiviikkona käytiin taas opettelemassa vapaavuorolla noita (meni tosi hyvin jo!!) ja lisäksi vielä keppejä tahkottiin verkoilla. Nyt se jo selkeästi lähti pujottelee niitä keppejä, kunhan ensin taas oli vähän aikaa ihmetelty, mitä ne verkot on. Loppuun meni jo siis tosi hyvin! Lisäksi otettiin normikepeillä vielä ekan välin hakemista apuohjaajaa apuna käyttäen. :)

Tarkotuksena on myös mennä Taran kanssa joku kerta kisoja kattelee, jotta kisoissa osattaisiin sitten käyttäytyä hyvin. Nyt yritän saada kepit mahdollisimman pian kuntoon niin päästäisiin jo kesällä kisaamaan. :)

Suurin pelko huomisen suhteen on lähinnä se paikallamakuu. Enää luoksepäästävyyskään ei niin pelota! Hyvin se varmasti menee. Ainut mikä on niin on se paikallamakuu. Ei sillä, koira kyllä osaa paikallamakuun, mutta se matto on kamala (-> haistelua?) tai sitten jos joku pikkufifi keksii rynnätä paikallamakuusta karkuun tai vielä pahempi Taran luokse niin hui. Mut turha toisaalta tämmöisiä kauhuskenaarioita tekemään, tuskin näin edes käy.

Ja sitten tää toinen! Rokilla ei ole mtn muuta enää mielessäkään, ku naapurin ihanat naiset. Mun serkulla on viereisessä talossa kaks juoksusta narttua, tervu ja parsoni, ja voi että tuo poika osaa olla niin aivot narikassa tuolla ulkona. Sisällä vielä jotain ajatuksenjuoksua hyvinä hetkinä, mut ulkona hajut meinaa viedä voiton. Tosin kyllä mä aion tänäänkin käydä sen kanssa reenaamassa - otetaan sit jotain niin lyhyttä ja helppoo että varmana onnistuu, koska en mä nyt tommosen takia voi jättää reenaamatta kokonaan. Aina niitä juoksuisia neitejä jossain on. Mut Roki on nyt Umaan niin syvästi rakastunut, kattelee vaan aina Uman rappuun päin, että tuolla se ihana neiti asustaa. :)

On se Roki pikkunen:)

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Pepi pääsi Jipon luokse pilven reunalle


Maanantaina sain kuulla sydäntä musertavan uutisen, sillä Pepi kultaseni oli nukutettu ikiuneen. Pepin ollessa hyvin kipeä Mikko ja Jessica päätyivät tähän päätökseen ja Pepi pääsi Jipon seuraksi tuonne toisaammalle.

Itkusta ei tule loppua, mutta haluan nyt muistella tännekin Pepiä.

------

Aloitan aivan alusta. Kesälomalla juuri kun olin päättänyt ala-asteen meidän perheeseen päätettiin ottaa pieni koira Jipon kaveriksi. Koira tulisi olemaan äitin, koska äiti halusi pienen sylikoiran. Bongasimme Keltaisesta Pörssistä ilmoituksen, että Savonrannassa oli perhoskoiran pentuja, jonne sitten soitimme ja päätimme saman tien mennä katsomaan luovutusiässä olevia pienokaisia. Emme edes tienneet oliko pennut papilloneja vai phaneleita, mutta väliäkö tuolla. Mielessäni toivoin, että kumpa olisivat phaleneita, kun koirakirjan piirroksessa ne olivat paljon suloisemman näköisiä. Papillonejahan ne olivat ja ihan mielettömän suloisia.

Pepi ja muut pennut haettiin alakerrasta meille nähtäville. Kaksi urosta ja yksi narttu pentu. Pentujen emä, mustavalkoinen narttu, oli arka eikä antanut koskea itseensä. Se kierteli seiniä pitkin huoneessa uteliaan näköisenä. Emä oli kuulemma ollut aiemmin jollain ihmisellä, joka oli pitänyt sitä sen koko elämän ajan pienessä häkissä. Se ei edes kuulemma ymmärtänyt hihnassa kävelyä, koska sitä ei oltu ikinä lenkitetty. Yksi mustavalkoinen urospentu oli jo muuttanut uuteen kotiin, joten sitä en nähnyt ikinä. Kolmivärinen narttupentu ja toinen mustavalkoinen urospentu olivat vähän ujoja, mutta sitten tämä toinen uros. Se oli pieni ja riehakas kolmivärinen pentu, jolla oli vaaleat rinkulat silmien ja nenän ympärillä. Se oli ihan mahdoton, mitään se ei pelännyt ja koko pentu oli täynnä elämäniloa. Samaisessa paikassa kasvatettiin myös japanece chinejä ja niitä siellä olikin varmaan kymmenkunta. Vanhin koirista "vanha rouva" oli mustavalkoinen kärttyisä japanece chin, jonka taakse Pepi aina hiippaili ja puraisi sitä pepusta ja kun "vanha rouva" käännähti ja rähähti, Pepi oli jo ehtinyt juosta kauas karkuun. Ja kohta uudestaan!! Muistan kun Niina kuiskasi mulle korvaan, että me otetaan se ja äitin ilmeestä näki, että tuo on se meidän koira. Niin pieni Pepi, virallisemmin Saheik Alfred Amiraali, muutti meille.

Lähtökohdat pennulle ei ehkä olleet mitkään maailman parhaat. Jälkikäteen tuli monesti mietittyä, että tulikohan tuettua jonkin sortin pentutehtailua, moni asia jäi arveluttamaan jälkikäteen. Kuitenkaan kasvattajaan ei koskaan pidetty mitään yhteyttä, ei siihen aikaan mitään sähköposteja olleetkaan. Kerran muistaakseni kirjoitettiin hänelle kirje, missä kerrottiin Pepin kuulumisia. Kuitenkin vaikka lähtökohdat ei olleet parhaat puhumattakaan siitä, että emä oli arka ja pelokas, silti tuosta pentueesta saimme varmasti maailman persoonallisimman ja iloisimman koiran, joka tuli valloittamaan jokaisen ihmisen puolelleen, joka siihen sai tutustua.

Automatkalla äiti oli Pepiin jo niin rakastunut, että sanoi että "en luopuisi siitä edes kymppitonnista!" Myöhemmin kyllä perui sanansa moneen otteeseen ja uhkasi tehdä siitä rukkaset, mutta koska Pepi oli minun koirani, Pepi sai jäädä vaikka olikin monin ottein niin hankala. Kotia kun tultiin Jippo oli heti pää edellä kantokoppaan tunkemassa ja katsomassa minkä pikkuisen te tänne toitte. Pepi taas ärisi häkistä kuin isompikin koira. Mutta ystävyksethän näistä hetkessä tuli! Jippo oppi parin päivän aikana varomaan pientä kilon parin painoista palleroa ja Pepi keksi jo rääkyä valmiiksi aina, kun joku käveli sen ohi, ettei varmasti joutuisi tallotuksi.

Pepi tykkäsi pienestä pitäen jo touhuta ulkosalla. Pienenä se ei suostunut tulemaan sisälle, vaan juoksi aina jonkun auton alle piiloon ja sieltä sitä sai metsästää. Pikkuhiljaa Pepi kuitenkin alkoi oppia talon tavoille ja nopea se olikin oppimaan kaikki temput.

Halusin Pepin kanssa koirakouluun ja Pieksämäen Palveluskoirayhdistyksen kentästä tulikin toinen kotini. Parhaimmillaan tuli vietettyä kentällä joka ilta viikosta. Minä en ymmärtänyt mitään juurikaan koirankoulutuksesta, mutta Pepin kanssa tuli opeteltua. Pepi oli siitä kiva koira, että se halusi mielellään oppia. Lelut olivat ihan kivoja ja herkut maistui, joten motivointi oli helppoa. Toiset koirat olivat kivoja, nitä ei koskaan arasteltu, vaan rynnättiin heti ekana isojenkin koirien jalkojen juureen sillain "moi kuka sä oot?"-tyyliin.


Liian aikaisin, liian kokemattomina lähdettiin tokokisoihin, ekan kerran jo marraskuussa 2002 Pepin ollessa pälle vuoden ikäinen. Kisoja tulikin kierrettyä ahkeraan. Kaksista ekoista kisoista tuli se III-tulos ja 120p. tai 120,5p. Hyvin sinänsä, että kummassakaan koira ei pysynyt paikallamakuussa ja tällöinhän tokon alokasluokan paikallamakuun kerroin oli 4, joten käytännössä 40p tippui jo pelkästä paikallamakuusta, joten muut suoritukset kuitenkin olivat suhteellisen ok, koska tuollaiset pisteet kuitenkin saatiin. Kolmannet kisat keskeytettiin, koska Pepi ja minä molemmat pelättiin tuomaria ja Pepi oli ihan muissa maailmoissa ja niin olin minäkin, syötin meetwurstia Pepille kesken kisojen. :) Sitä jaksettiin Jossun kanssa nauraa. Neljännet kisat Varkaudessa kesällä 2004, mielettömässä helteessä. Saatiin räkäset 100 pistettä ja III-tulos, mutta sijoituttiin kolmansiksi. Ja siitä pokaalista oltiin ylpeitä silloin, myöhemmin vähemmän ylpeitä, mutta sillon se oli saavutus!! Siitä se sitten lähti. :) Seuraavat kisat alkoivatkin sujua, mutta paikallamakuu oli mahdottomuus. Pepi keräsi kisoista tästä lähtien järestään vähintäänkin 150 pistettä ja paikallamakuu 0 (tällöin kerroin paikallamakuulle jo laskettu kolmeen, joten 30 pisteen pistemenetyksiä). Pieni siis teki ihan mielettömän hyviä suorituksia muuten. Järestään jotain 180-190 pistettä olisi ollut. Paras saavutuksemme oli 179 pistettä vuonna 2005 ja siellä se taisi paikallamakuukin sujua. Vuonna 2006 kisasimme viimeisen kerran tokossa.

Pepi oli monta kertaa vuoden tokoperhosten joukossa ja taisipa olla jokusen kerran jopa vuoden agilityperhosten joukossa. Kerran Pepi oli myös Vuoden Tokoperhonen nro 1 ja samaisena vuonna Pepi valittiin myös Pieksämäen Palveluskoirayhdistyksen Vuoden Tokokoiraksi!

Pepin kanssa harrastettiin myös agilitya. Tosin Pepin alkuvuosien ongelmina oli putkeen pissiminen, mutta lopulta sekin saatiin kuriin kun pallit otettiin veks. Sisälle merkkailua se ei harmiksi kyllä lopettanut. Siispä seuraava perhoseni taitaakin olla tyttö - ja semmoinen meille joskus tulee. Agility oli Pepistä tosi hauskaa, minä vain en sitä osannut. Juoksin kyyryssä ja Pepi ei halunnut irrota, mutta kyllä me yksi 0-tulos saatiin. Ja toinenkin viimeisistä agilitykisoista marraskuussa 2006, mutta se hylättiin, kun olin ottanut varaslähdön startissa enkä ollut odottanut pillillä annettavaa lähtölupaa..

Noiden vuosien välillä ehti tapahtui kaikenlaista. 2004 vuonna Pepi sai toiseksi kaverikseen Nipa-kooikerhondjen. Pepi tosin oli aluksi sitä mieltä, että olisitte voineet jättää sen sinne Raumalle, kun sen verran iso riesa se oli. Kokoajan hyppimässä ja puremassa ja riehumassa. 2005 Jiposta aika jätti ja se tuntui siltä kuin elämä olisi pysähtynyt. Tuntui siltä, ettei nuo kaksi pientä koiraa pystyisi mitenkään korvaamaan tuota paikkaa, minkä Jippo oli siihen jättänyt. Tuli katsottua niitä kahta sillain "nuoko mulla enää vain on?" - vähän halveksuen, Jippo nyt oli koirankokoinen ja muutenkin Jippo. Kumma kyllä elämä jatkui ja ikävä alkoi hellittää. Pepi ja Nipa täyttivät ne paikat sydämessä totaalisesti, mitä täytettävissä oli ja olivat todella rakkaita. Onneksi Nipa vielä on olemassa.

Vanhemmiten Pepi oppi sen paikallamakuun, mutta koska Pepin seuraamispaikka oli hieman turhan edessä voittajaluokkaa yms. ajatellen niin sitä yritettiin siirtää vuoden ajan taaksepäin. Tässä vaiheessa alkoi minullakin olla jo ylioppilaslakki kourassa, joten muutto toisaalle alkoi olla olennainen. Kuitenkaan äiti ei suostunut Pepiä antaa minulle mukaani, joten Pepin kanssa kunnolla harrastaminen sitten tyssäsi siihen vuonna 2006, että en mä nyt jaksa tahkota pikkunippeleitä, jos kisoihin sen kanssa ei voi mennä, ku ei tule reenikertoja riittämiin alle. Ei viikonloppuna kotona käydessä saa pakkaa kasaan. Niinpä minulle tuli lopulta Tara kaikkien ruotsalaisen bullterrieritilausten ja niiden mutkien kautta. Pepi oli tällöin jo 6-vuotias. Heti perään Riitta otti saksanpaimenkoiran Moonan ja vuotta myöhemmin perheeseen muutti Pieksämäelle myös karkeakarvainen saksanseisoja Kamu.


Muuttoni jälkeen Jyväskylään Pepi asui välillä kotona, välillä Jyväskylässä kämppikseni ja minun kommuunissa, johon kuului Antti, Ullan mies Lasse, minun koira Tara ja Ullan koira Kulti ja kanini Beni. Beni oli aivan rakastunut Pepiin ja luuli sitä tyttökaniksi, Pepi taas ei tykännyt äskeisen syyn takia erityisemmin Benistä. Pepi hurmasi naapurin likkoja Antin kanssa ulkoillessaan. Irrallaan ollessa Pepi juoksi kaikkien nuorten naisten jalkoihin hurmaamaan heidät pelkällä katseellaan. Olisi ollut aika varma konsti tutustua tyttöihin, mutta onneksi tuo koiranulkoiluttaja oli varattu. :)

Vanhemmalla iällään Pepi kävi vierailulla Pieksämäellä kanssani vanhainkodilla kaverikoirana vanhuksia ilahduttamassa. Siellä se oli aina odotettu kävijä, jota aina rapsuteltiin ja lähtöä harmiteltiin. Pepi lähinnä vain oli kiinnostunut herkuista, mitä vanhuksilla oli lautasillaan. :)


Myöhemmin muutettiin Antin kanssa Kuopioon ja Pepi asusti Pieksämäellä vakituiseen. Välillä se oli meillä mukana. 2009 helmikuussa Kamu puri Pepiä. Pepillä oli jo entuudestaan hauraat vatsanpeitteet ja sen pelastaminen oli aika täpärällä. Aluksi päivystyksessä tehtiin usean tunnin leikkaus, jossa iskä oli avustamassa. Pepi oli meillä Kuopiossa paranemassa. Välillä Pepi kävi kotona kylässä ja tuli takaisin meille. Pian tämän jälkeen Pepi kuitenkin muutti Mikolle ja Jessicalle Kuopion Petoselle. Tyrä kuitenkin uusi ja uusintaleikkauksessa suolet laitettiin takaisin vatsaontelon puolelle verkon avulla ja vaurioituneiden lihasten kiinnittymispaikkoja korjailtiin.

Pepillä oli kaverina Jessican ja Mikon luona perhoskoira Häslä. Pepi oli myös välillä hoidossa Jessican vanhemmilla Uuraisilla. Siellä oli myös Pepillä ja Häslällä kaverina mittelspitz Melli. Pepi laihtui Jessican tarkassa hoidossa vanhuuden päivinä kertyneistä kiloistaan ja oli muutaman viikon jälkeen joukon nopein vaikka alussa joutuikin lepäilemään muitten jatkaessa leikkiä. Pepi rakasti myös ulkona räksyttää kiville ja kanteli niitä aina ympäriinsä. Lisäksi se otti aina aurinkoa lattialla sammakkoasennossa, kun aurinko paistoi sisälle ikkunasta. Se meni aurinkoisimpaan kohtaan ja venytti jalat pitkäksi taakse ja nautti. Sen se koira totisesti osasi.


Mikko ja Jessica muuttivat Helsinkiin kesän lopussa 2009 ja aivan pari viikkoa sitten Pepi sai siellä toiseksi kaverikseen kleinspitz Tyyhtiksen. Pitkään ei Tyyhtis saanut Pepin perässä juosta, sillä Pepille tuli uusi tyrä pepun puolelle. Se olisi vaatinut taas kaksi suurta leikkausta ja mitään takeita suolen toiminnasta ei olisi ollut. Niinpä Mikko ja Jessica tekivät raskaan päätöksen ja päättivät päästää Pepin kivuistaan. Olemme menossa Antin kanssa perjantaina Pepin hautajaisiin Pieksämäelle, kun Pepi pääsee nukkumaan mökillä Jipon viereen.


Vaikka Pepi olikin loppuajasta Jessican koira, minulle Pepi oli aina minun ensimmäinen oma koirani. Pepillä oli monta omistajaa ja monta kotia, mutta mikäpä olisikaan ollut parempi vaihtoehto meille. Näin mahdollisimman moni tuli osaksi tuon pienen iloisen elämäniloisen koiran elämää ja siispä se on nyt niin monen ihmisen sydämissä entistäkin enemmän näinä surullina hetkinä. Pepi eli hyvän elämän, hieman rankan, mutta kuitenkin hyvän. Se ei ollut kamalan pitkä, Pepi oli kuollessaan kuukautta ja joitakin päiviä vajaa 9-vuotias, mutta toivottavasti laatu korvaa määrän. Kuitenkin tiedämme, että nyt Pepillä ei ole kipuja, ja kokemuksesta olemme huomanneet, että kunhan on ensin itketty silmät punaisiksi kerta toisensa jälkeen, itkut vähenee ja alkaa muistelemaan vain niitä hyviä hetkiä. Ikävä alkaa hellittää ja vain kauniit muistot tuosta pienestä ystävästämme jää sydämiimme. Varmasti jokainen joka tunsi tuon pienen hassukaisen, voi allekirjoittaa lauseen, että Pepi oli persoonallinen koira ja varmasti elämäni koirista yksi niistä rakkaimmista.