Pepi pääsi Jipon luokse pilven reunalle

Maanantaina sain kuulla sydäntä musertavan uutisen, sillä Pepi kultaseni oli nukutettu ikiuneen. Pepin ollessa hyvin kipeä Mikko ja Jessica päätyivät tähän päätökseen ja Pepi pääsi Jipon seuraksi tuonne toisaammalle.

Itkusta ei tule loppua, mutta haluan nyt muistella tännekin Pepiä.

------

Aloitan aivan alusta. Kesälomalla juuri kun olin päättänyt ala-asteen meidän perheeseen päätettiin ottaa pieni koira Jipon kaveriksi. Koira tulisi olemaan äitin, koska äiti halusi pienen sylikoiran. Bongasimme Keltaisesta Pörssistä ilmoituksen, että Savonrannassa oli perhoskoiran pentuja, jonne sitten soitimme ja päätimme saman tien mennä katsomaan luovutusiässä olevia pienokaisia. Emme edes tienneet oliko pennut papilloneja vai phaneleita, mutta väliäkö tuolla. Mielessäni toivoin, että kumpa olisivat phaleneita, kun koirakirjan piirroksessa ne olivat paljon suloisemman näköisiä. Papillonejahan ne olivat ja ihan mielettömän suloisia.

Pepi ja muut pennut haettiin alakerrasta meille nähtäville. Kaksi urosta ja yksi narttu pentu. Pentujen emä, mustavalkoinen narttu, oli arka eikä antanut koskea itseensä. Se kierteli seiniä pitkin huoneessa uteliaan näköisenä. Emä oli kuulemma ollut aiemmin jollain ihmisellä, joka oli pitänyt sitä sen koko elämän ajan pienessä häkissä. Se ei edes kuulemma ymmärtänyt hihnassa kävelyä, koska sitä ei oltu ikinä lenkitetty. Yksi mustavalkoinen urospentu oli jo muuttanut uuteen kotiin, joten sitä en nähnyt ikinä. Kolmivärinen narttupentu ja toinen mustavalkoinen urospentu olivat vähän ujoja, mutta sitten tämä toinen uros. Se oli pieni ja riehakas kolmivärinen pentu, jolla oli vaaleat rinkulat silmien ja nenän ympärillä. Se oli ihan mahdoton, mitään se ei pelännyt ja koko pentu oli täynnä elämäniloa. Samaisessa paikassa kasvatettiin myös japanece chinejä ja niitä siellä olikin varmaan kymmenkunta. Vanhin koirista "vanha rouva" oli mustavalkoinen kärttyisä japanece chin, jonka taakse Pepi aina hiippaili ja puraisi sitä pepusta ja kun "vanha rouva" käännähti ja rähähti, Pepi oli jo ehtinyt juosta kauas karkuun. Ja kohta uudestaan!! Muistan kun Niina kuiskasi mulle korvaan, että me otetaan se ja äitin ilmeestä näki, että tuo on se meidän koira. Niin pieni Pepi, virallisemmin Saheik Alfred Amiraali, muutti meille.

Lähtökohdat pennulle ei ehkä olleet mitkään maailman parhaat. Jälkikäteen tuli monesti mietittyä, että tulikohan tuettua jonkin sortin pentutehtailua, moni asia jäi arveluttamaan jälkikäteen. Kuitenkaan kasvattajaan ei koskaan pidetty mitään yhteyttä, ei siihen aikaan mitään sähköposteja olleetkaan. Kerran muistaakseni kirjoitettiin hänelle kirje, missä kerrottiin Pepin kuulumisia. Kuitenkin vaikka lähtökohdat ei olleet parhaat puhumattakaan siitä, että emä oli arka ja pelokas, silti tuosta pentueesta saimme varmasti maailman persoonallisimman ja iloisimman koiran, joka tuli valloittamaan jokaisen ihmisen puolelleen, joka siihen sai tutustua.

Automatkalla äiti oli Pepiin jo niin rakastunut, että sanoi että "en luopuisi siitä edes kymppitonnista!" Myöhemmin kyllä perui sanansa moneen otteeseen ja uhkasi tehdä siitä rukkaset, mutta koska Pepi oli minun koirani, Pepi sai jäädä vaikka olikin monin ottein niin hankala. Kotia kun tultiin Jippo oli heti pää edellä kantokoppaan tunkemassa ja katsomassa minkä pikkuisen te tänne toitte. Pepi taas ärisi häkistä kuin isompikin koira. Mutta ystävyksethän näistä hetkessä tuli! Jippo oppi parin päivän aikana varomaan pientä kilon parin painoista palleroa ja Pepi keksi jo rääkyä valmiiksi aina, kun joku käveli sen ohi, ettei varmasti joutuisi tallotuksi.

Pepi tykkäsi pienestä pitäen jo touhuta ulkosalla. Pienenä se ei suostunut tulemaan sisälle, vaan juoksi aina jonkun auton alle piiloon ja sieltä sitä sai metsästää. Pikkuhiljaa Pepi kuitenkin alkoi oppia talon tavoille ja nopea se olikin oppimaan kaikki temput.

Halusin Pepin kanssa koirakouluun ja Pieksämäen Palveluskoirayhdistyksen kentästä tulikin toinen kotini. Parhaimmillaan tuli vietettyä kentällä joka ilta viikosta. Minä en ymmärtänyt mitään juurikaan koirankoulutuksesta, mutta Pepin kanssa tuli opeteltua. Pepi oli siitä kiva koira, että se halusi mielellään oppia. Lelut olivat ihan kivoja ja herkut maistui, joten motivointi oli helppoa. Toiset koirat olivat kivoja, nitä ei koskaan arasteltu, vaan rynnättiin heti ekana isojenkin koirien jalkojen juureen sillain "moi kuka sä oot?"-tyyliin.


Liian aikaisin, liian kokemattomina lähdettiin tokokisoihin, ekan kerran jo marraskuussa 2002 Pepin ollessa pälle vuoden ikäinen. Kisoja tulikin kierrettyä ahkeraan. Kaksista ekoista kisoista tuli se III-tulos ja 120p. tai 120,5p. Hyvin sinänsä, että kummassakaan koira ei pysynyt paikallamakuussa ja tällöinhän tokon alokasluokan paikallamakuun kerroin oli 4, joten käytännössä 40p tippui jo pelkästä paikallamakuusta, joten muut suoritukset kuitenkin olivat suhteellisen ok, koska tuollaiset pisteet kuitenkin saatiin. Kolmannet kisat keskeytettiin, koska Pepi ja minä molemmat pelättiin tuomaria ja Pepi oli ihan muissa maailmoissa ja niin olin minäkin, syötin meetwurstia Pepille kesken kisojen. :) Sitä jaksettiin Jossun kanssa nauraa. Neljännet kisat Varkaudessa kesällä 2004, mielettömässä helteessä. Saatiin räkäset 100 pistettä ja III-tulos, mutta sijoituttiin kolmansiksi. Ja siitä pokaalista oltiin ylpeitä silloin, myöhemmin vähemmän ylpeitä, mutta sillon se oli saavutus!! Siitä se sitten lähti. :) Seuraavat kisat alkoivatkin sujua, mutta paikallamakuu oli mahdottomuus. Pepi keräsi kisoista tästä lähtien järestään vähintäänkin 150 pistettä ja paikallamakuu 0 (tällöin kerroin paikallamakuulle jo laskettu kolmeen, joten 30 pisteen pistemenetyksiä). Pieni siis teki ihan mielettömän hyviä suorituksia muuten. Järestään jotain 180-190 pistettä olisi ollut. Paras saavutuksemme oli 179 pistettä vuonna 2005 ja siellä se taisi paikallamakuukin sujua. Vuonna 2006 kisasimme viimeisen kerran tokossa.

Pepi oli monta kertaa vuoden tokoperhosten joukossa ja taisipa olla jokusen kerran jopa vuoden agilityperhosten joukossa. Kerran Pepi oli myös Vuoden Tokoperhonen nro 1 ja samaisena vuonna Pepi valittiin myös Pieksämäen Palveluskoirayhdistyksen Vuoden Tokokoiraksi!

Pepin kanssa harrastettiin myös agilitya. Tosin Pepin alkuvuosien ongelmina oli putkeen pissiminen, mutta lopulta sekin saatiin kuriin kun pallit otettiin veks. Sisälle merkkailua se ei harmiksi kyllä lopettanut. Siispä seuraava perhoseni taitaakin olla tyttö - ja semmoinen meille joskus tulee. Agility oli Pepistä tosi hauskaa, minä vain en sitä osannut. Juoksin kyyryssä ja Pepi ei halunnut irrota, mutta kyllä me yksi 0-tulos saatiin. Ja toinenkin viimeisistä agilitykisoista marraskuussa 2006, mutta se hylättiin, kun olin ottanut varaslähdön startissa enkä ollut odottanut pillillä annettavaa lähtölupaa..

Noiden vuosien välillä ehti tapahtui kaikenlaista. 2004 vuonna Pepi sai toiseksi kaverikseen Nipa-kooikerhondjen. Pepi tosin oli aluksi sitä mieltä, että olisitte voineet jättää sen sinne Raumalle, kun sen verran iso riesa se oli. Kokoajan hyppimässä ja puremassa ja riehumassa. 2005 Jiposta aika jätti ja se tuntui siltä kuin elämä olisi pysähtynyt. Tuntui siltä, ettei nuo kaksi pientä koiraa pystyisi mitenkään korvaamaan tuota paikkaa, minkä Jippo oli siihen jättänyt. Tuli katsottua niitä kahta sillain "nuoko mulla enää vain on?" - vähän halveksuen, Jippo nyt oli koirankokoinen ja muutenkin Jippo. Kumma kyllä elämä jatkui ja ikävä alkoi hellittää. Pepi ja Nipa täyttivät ne paikat sydämessä totaalisesti, mitä täytettävissä oli ja olivat todella rakkaita. Onneksi Nipa vielä on olemassa.

Vanhemmiten Pepi oppi sen paikallamakuun, mutta koska Pepin seuraamispaikka oli hieman turhan edessä voittajaluokkaa yms. ajatellen niin sitä yritettiin siirtää vuoden ajan taaksepäin. Tässä vaiheessa alkoi minullakin olla jo ylioppilaslakki kourassa, joten muutto toisaalle alkoi olla olennainen. Kuitenkaan äiti ei suostunut Pepiä antaa minulle mukaani, joten Pepin kanssa kunnolla harrastaminen sitten tyssäsi siihen vuonna 2006, että en mä nyt jaksa tahkota pikkunippeleitä, jos kisoihin sen kanssa ei voi mennä, ku ei tule reenikertoja riittämiin alle. Ei viikonloppuna kotona käydessä saa pakkaa kasaan. Niinpä minulle tuli lopulta Tara kaikkien ruotsalaisen bullterrieritilausten ja niiden mutkien kautta. Pepi oli tällöin jo 6-vuotias. Heti perään Riitta otti saksanpaimenkoiran Moonan ja vuotta myöhemmin perheeseen muutti Pieksämäelle myös karkeakarvainen saksanseisoja Kamu.


Muuttoni jälkeen Jyväskylään Pepi asui välillä kotona, välillä Jyväskylässä kämppikseni ja minun kommuunissa, johon kuului Antti, Ullan mies Lasse, minun koira Tara ja Ullan koira Kulti ja kanini Beni. Beni oli aivan rakastunut Pepiin ja luuli sitä tyttökaniksi, Pepi taas ei tykännyt äskeisen syyn takia erityisemmin Benistä. Pepi hurmasi naapurin likkoja Antin kanssa ulkoillessaan. Irrallaan ollessa Pepi juoksi kaikkien nuorten naisten jalkoihin hurmaamaan heidät pelkällä katseellaan. Olisi ollut aika varma konsti tutustua tyttöihin, mutta onneksi tuo koiranulkoiluttaja oli varattu. :)

Vanhemmalla iällään Pepi kävi vierailulla Pieksämäellä kanssani vanhainkodilla kaverikoirana vanhuksia ilahduttamassa. Siellä se oli aina odotettu kävijä, jota aina rapsuteltiin ja lähtöä harmiteltiin. Pepi lähinnä vain oli kiinnostunut herkuista, mitä vanhuksilla oli lautasillaan. :)


Myöhemmin muutettiin Antin kanssa Kuopioon ja Pepi asusti Pieksämäellä vakituiseen. Välillä se oli meillä mukana. 2009 helmikuussa Kamu puri Pepiä. Pepillä oli jo entuudestaan hauraat vatsanpeitteet ja sen pelastaminen oli aika täpärällä. Aluksi päivystyksessä tehtiin usean tunnin leikkaus, jossa iskä oli avustamassa. Pepi oli meillä Kuopiossa paranemassa. Välillä Pepi kävi kotona kylässä ja tuli takaisin meille. Pian tämän jälkeen Pepi kuitenkin muutti Mikolle ja Jessicalle Kuopion Petoselle. Tyrä kuitenkin uusi ja uusintaleikkauksessa suolet laitettiin takaisin vatsaontelon puolelle verkon avulla ja vaurioituneiden lihasten kiinnittymispaikkoja korjailtiin.

Pepillä oli kaverina Jessican ja Mikon luona perhoskoira Häslä. Pepi oli myös välillä hoidossa Jessican vanhemmilla Uuraisilla. Siellä oli myös Pepillä ja Häslällä kaverina mittelspitz Melli. Pepi laihtui Jessican tarkassa hoidossa vanhuuden päivinä kertyneistä kiloistaan ja oli muutaman viikon jälkeen joukon nopein vaikka alussa joutuikin lepäilemään muitten jatkaessa leikkiä. Pepi rakasti myös ulkona räksyttää kiville ja kanteli niitä aina ympäriinsä. Lisäksi se otti aina aurinkoa lattialla sammakkoasennossa, kun aurinko paistoi sisälle ikkunasta. Se meni aurinkoisimpaan kohtaan ja venytti jalat pitkäksi taakse ja nautti. Sen se koira totisesti osasi.


Mikko ja Jessica muuttivat Helsinkiin kesän lopussa 2009 ja aivan pari viikkoa sitten Pepi sai siellä toiseksi kaverikseen kleinspitz Tyyhtiksen. Pitkään ei Tyyhtis saanut Pepin perässä juosta, sillä Pepille tuli uusi tyrä pepun puolelle. Se olisi vaatinut taas kaksi suurta leikkausta ja mitään takeita suolen toiminnasta ei olisi ollut. Niinpä Mikko ja Jessica tekivät raskaan päätöksen ja päättivät päästää Pepin kivuistaan. Olemme menossa Antin kanssa perjantaina Pepin hautajaisiin Pieksämäelle, kun Pepi pääsee nukkumaan mökillä Jipon viereen.


Vaikka Pepi olikin loppuajasta Jessican koira, minulle Pepi oli aina minun ensimmäinen oma koirani. Pepillä oli monta omistajaa ja monta kotia, mutta mikäpä olisikaan ollut parempi vaihtoehto meille. Näin mahdollisimman moni tuli osaksi tuon pienen iloisen elämäniloisen koiran elämää ja siispä se on nyt niin monen ihmisen sydämissä entistäkin enemmän näinä surullina hetkinä. Pepi eli hyvän elämän, hieman rankan, mutta kuitenkin hyvän. Se ei ollut kamalan pitkä, Pepi oli kuollessaan kuukautta ja joitakin päiviä vajaa 9-vuotias, mutta toivottavasti laatu korvaa määrän. Kuitenkin tiedämme, että nyt Pepillä ei ole kipuja, ja kokemuksesta olemme huomanneet, että kunhan on ensin itketty silmät punaisiksi kerta toisensa jälkeen, itkut vähenee ja alkaa muistelemaan vain niitä hyviä hetkiä. Ikävä alkaa hellittää ja vain kauniit muistot tuosta pienestä ystävästämme jää sydämiimme. Varmasti jokainen joka tunsi tuon pienen hassukaisen, voi allekirjoittaa lauseen, että Pepi oli persoonallinen koira ja varmasti elämäni koirista yksi niistä rakkaimmista.